Rauhaa, rakkautta ja rappukäytävän kolinaa

Joku kolauttaa oven, kuuluu askelia ja epämääräistä ryminää, satunnaiset autot menee ohi kulkevalla tiellä, mä olen nyt kaupunkilainen. Olen ollut jo joitain viikkoja, mutta pikkuhiljaa alkaa vasta tottua ääniin, ennen elin keskellä hiljaisuutta, vaan junan ääni kuului iltojen pimetessä. Sitä mä kaipaan nimittäin junan ääntä, olen kuullut sen siitä asti kun ala-asteella ollessani muutimme perheen kanssa, ammattikoulussa olessani muutin "omilleni" ja myös silloin junan ääni kuului ja edellisessä asuinpaikassani kuului ohi menevä juna, mutta täällä kaupungissa sitä ei kuule.. Olen muutosta asti nukkunut hirveän huonosti, nähnyt sekavia unia melkeen joka yö, liekö johtuu siitä ettei rauhoittavaa junan ryminää kuule vai siitä, ettei ole tottunut muihin ääniin. Olen asunut kerrostalossa viimeksi 5vuotiaana ja nyt oli aika vaihtaa maisemaa takas kaupunkiin ja kerrostaloon. Mua ei ole hetkeäkään pelottanut täällä asua, tää on nyt mun koti ja omassa kotona ei tarvitse eikä kuulu pelätä, mutta astuminen uuteen tuntemattomaan pelotti vaikka vanha kotikaupunkihan tämä on, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni 24vuotiaana asun yksin. Olen muuttanut kotoa 17vuotiaana mutten koskaan ole asunut yksin, en yhtäkään yötä ole yksin viettänyt ennen kuin tänne muutin.

 Klo22 jälkee hipsin hipihiljaa omassa asunnossani villasukat jalassa etten vaan häiritse naapureita, pyrin välttämään hanan käyttämistä ja missään nimessä en käy suihkussa kymmenen jälkeen, vaatii hirveästi totuttelua kun ennen on voinut tehdä mitä vaan mihin aikaan vaan eikä ole tarvinnut miettiä muita. Viimeviikolla tosin tuli hirveä yskä joka jatkuu edelleen, mutta sitä ei voi kyllä pidätellä, pakko yskiä kymmenen jälkeenkin vaikka se naapureita kuinka kovasti häiritsisi, se ei kyllä kelloa katso:D 

Päivät kuluu maailman menoa katsellessa, rakastan katsoa parvekkeelta ohi kulkevia kiireisiä ihmisiä minne lie menossa tai mistä ketäkin tulossa, naapuritalon asukkaista ja omista naapureista olen jo kehitellyt vilkkaan mielikuvituksen omaavana ihmisenä vaikka minkälaisia tarinoita, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää ;) 

Joskus iltaisin yksinäisyys lyö kakkosnelosella naamaan ja haluaisi vaan käpertyä kainaloon ja kuunnella toisen hengitystä ja sydämenlyöntejä, mutta nyt mun on aika pärjätä ja oppia olemaan oikeasti omillani.

 Ihan yksikseen ollessaan, naapureiden kolistelut mielestä sulkiessaan voi kuulla sieluaan ja sisintään, oppia tuntemaan itseään ja omaa ajatusmaailmaa. Ei tarvise olla kellekkään yhtään mitään, kukaan ei vaadi tai pyydä mitään, voi vaan olla minä yksin itsekseni.. 

Aamuisin herättyään ei tarvitse kuunnella kenenkään juttuja, laitan vaan kahvin tippumaan ja kuuntelen keittimen porinaa ja katselen ikkunasta ohi kulkevia ihmisiä kiireissään. En siis ole aamu ihminen, suorastaan ärsyynnyn jos joku sanoo huomenta saatikka jotain muuta ensimmäisen puolentunnin aikana siitä kun olen silmäni saanut auki. 

On myös huonoja puolia, ei ole ketään kelle aamulla kertoa niistä kamalista unista joita olen tällä aikaa nähnyt, iltaisin kun tulee kotiin ei ole ketään kelle huikata "moi!", ei ole ketään odottamassa, on vaan pimeä tyhjä koti jossen ole sattumoisin muistanut jättää eteisen valoa päälle lähtiessäni.. Ruokaakin laittaa vain itselleen. 

Joku kävelee kantapäillään yläkerrassa(tai siltä se ainakin kuulostaa:D), kellokin näyttää rientävän hurjaa vauhtia tässä kirjotellessa, pitänee jatkaa lähipäivinä kun tekstiä tuntuu tulevan:) 

Nyt vedän peiton korviin ja huomenna taas on päivä uus, odotan innolla mitä tuokaan tullessaan:) 

Peace out.