Eka oma koti ja se pitsa paloi:D

Viimeinen ilta ekassa omassa kodissa, vain flunssa ja kuume seuranani. Lähes kaikki tavarat odottaa jo uudessa kodissa, kahvinkeitin, kuppi, lautanen ja nukkumispatja on enää täällä.
Lämmitän uunissa parhaillaan pitsaa jota haimme äitin ja poikien kanssa päivällä viimeisen täällä vietetyn päivän kunniaksi.
Kotona kaikuu ja verhotkin on jo pakattu joten naapureilla on suora näköyhteys mun kämppään kun haahuilen täällä kuumetokkurassa:D
Viisi kuukautta kaupunkilaisena meni hirvittävän nopeasti, niin paljon opin ja niin paljon sain.
Sain viettää melkein päivittäin aikaani perheenjäsenteni kanssa, niin monta hyvää hetkeä, keskusteluja elämästä ja kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä.
Kukaan ei odottanut mua iltaisin kotiin, eikä näköjään vahtinut sitä pitsaa siellä uunissa:DD
Mä olen enemmän kuin kiitollinen tästä ajasta, tähän aikaan mahtui niin paljon hyviä asioita ja hetkiä etten kykene teille edes kertomaan.
Monet ihmiset osoittivat mitä todella ovat, mä olen kiitollinen myös niistä vaikeuksista joita tänä aikana kohtasin, ne kasvatti mua ja opetti asioita joita mun piti oppia.
Opin myös sen, että rakkaus kestää myös välimatkan, helppoa ei ollut, mutta periksi ei ole annettu.
On aika siirtyä eteenpäin kohti uutta tuntematonta jälleen kerran.
 En edelleenkään tiedä missä olen 5vuoden päästä, tai edes vuoden päästä, mutta kotikaupunkiin voin aina palata.

Lopuksi, family forever for always no matter what<3

Pelkoa ja pesäpallomailoja

Kun puhuminen ei enää auta on pakko kirjoittaa.
Tänään sanoin että haluaisin kirjoittaa mutten uskalla, pelkään päätyväni jollekkin listalle ja jotain kamalaa tapahtuu, pelkoa ne haluavatkin kylvää, mutta onko se normaalia tai oikein joutua joka päivä elämään pelossa?
Viimeaikaiset tapahtumat on saanut mut pelkäämään, säpsähdän melkein jokaista ihmistä kotimatkallani, puristan kauppakassia kovemmin kädessäni kuullessani auton, polkupyörän tai askelten äänen miettien, että onneksi on jotain millä voi itseään puolustaa edes vähän. Kotiin päästyäni huokaisen helpotuksesta, että selvisin tänäänkin.
 Selaan netistä pesäpallomailoja ja etsin sopivan kokoista jota voisin kätevästi kuljettaa joka päivä mukanani. Mietin olisiko etälamautin, pamppu vai pesari paras puolustukseen, tutkin taistelulajien alkeiskurssien alkamis päiviä ja hintoja.
Ennen pelkäsin humalaisia, sitten raiskatuksi tulemista ja tänäpäivänä, että joku tulee ja vie mun tai mun läheisen hengen täysin syyttä suotta.
Onko oikein joutua pelkäämään omassa kotimaassaan keskellä kirkasta päivää? Onko oikein joutua miettimään mitä enää uskaltaa sanoa saatikka kirjoittaa?
Onko oikein, että joutuu muistuttamaan läheisiään kun ovat kauppaan lähdössä, että olkaa varovaisia ja varuillanne?
Mä haluan aina ymmärtää kaikkea, mutta nyt mun ymmärrys ei enää riitä..
Mä en halua pelätä, en halua joutua olemaan varuillani kokoajan missä ikinä liikunkin. Mä en halua joutua olemaan huolissani läheisistäni ja pelkäämään heidän puolestaan..
Mä haluan että joku tekee tällä asialle jotain ja kantaa vastuun.

🚗

Mä olen luopumassa ekasta ihan ikiomasta autostani lähiaikoina ja olo on vähintään haikea. On itketty, naurettu ja laulettu ja ennen kaikkea oon oppinu niin paljon!
Oon kuskannu Iskän sairaalasta kotiin sillä, muuttanut tavaroitani ekaan omaan kotiin,  kulkenut töihin, kauppaan, asuntonäyttöihin ja mihin ikinä on tarvinnut mennäkkään. Niin monesti olen kironnut, huutanu ja raivonnu, mutta niin monesti olen huokassut helpotuksesta ja itkenyt ilosta. Niin monet eurot olen siihen laittanut, vaihtanut renkaat, tarvinnut apuvirtaa, rullannut ilman päämäärää Klamydia stereoista soiden. Skrapannut ikkunoita, pessyt ja imuroinut penkkejä ja ennen kaikkea ollu onnellinen kun olen voinut hypätä oman auton ratin taa. Takana on niin paljon ikimuistoisia kilometrejä, myös niitä hetkiä joita ei välttämättä tahtois muistaa..
Niin monesti olen kuullu "miks ooppeli", mut mä kysyn vaan miksei?
Luopumisen haikeus ja vaikeus,
mutta vanhan on väistyttävä uuden tieltä.
Kiitos yhteisistä kilometreistä, niistä opeista joita sain, iloista ja suruista❤ Ja onnea uuteen kotiin❤
Ps. Vie mut turvallisesti perille vielä tääki viikonloppu.
Peace out.

(Joo tiedän kyse on autosta, muttei VAAN autosta) ;)

Laineilla keinui pieni lautta vain 🎵

Jälleen viikon maalaiselämän jälkeen mä oon takas in da bigcity.
Toisaalta tuntuu hyvältä tulla tänne hetkeks yksin omien ajatusten kanssa, mutta toisaalta on hirveen ahdistunu olo.
Mä ehkä vähän jo tiedän mikä musta tulee isona, tai siltä musta tuntuu, mutta nyt mä haluaisin kodin, en halvempaa kämppää mihin roudata kamat vaan oikeesti kodin. Sellasen jossa tuntuis että mä oon kotona, jossa voisin asua vaikka muutaman vuoden tai edes opiskelujen ajan.
 Enhän mä vielä mihinkään kouluun oo päässyt mutta usko on kova!:D
Kaipaan vaan jonkinlaista varmuutta elämään, niin kauan ku muistan ni kaikki on ollu epävarmaa, ei pelkästään kämpät vaan elämä yleensäkkin. Ja joo tiedän "mikään ei oo niin varmaa ku epävarma."
Kaupunki on alkanu ahdistaa, ihmiset ahdistaa, kiirettä ja hälinää vaan jokapuolella.. Mäki olen liikkuva ihminen joka menee ja tulee miten tykkää, mutta haluaisin silti kodin jossa voi levätä ja olla rauhassa just niin ku ite haluaa ja ettei tarviis aina vaihtaa paikkaa ja rullata ees taas..
Musta tuntuu että oon jonkinlaisessa käännekohdassa, pitää vaan valita suunta, mutta voi kun se oliski niin helppoa..
 Mä en halua tehdä enää paniikkiratkasuja ja etsiä kokoajan uutta kämppää, ravata paikasta toiseen järjestelemässä asioita, mä en halua enkä mä myöskään jaksa.
Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin moni asia on selkeytyny mut niin moni myös menny solmuun..
Let's see..
Peace out.

Keijuhevoseks kaupunkiin

Kesä tulee, ihmiset valmistuu ammatteihin tai päättää lukionsa saaden valkolakin, olen onnellinen heidän puolestaan, mutta se myös muistuttaa kokoajan mua siitä miten mä en ole vieläkään tehnyt mitään järkevää. Hain kouluun kahdesti, kummallakaan kerralla en päässyt ja siitä pudotus tyhjän päälle.
En mä tiedä vieläkään mitä elämälläni teen, mitä mä oikeesti haluan, tuntuu että maailmankaikkeus yrittää sanoa aina kun keksin jotai, että "se ei oo sun juttu, se ei oo se mitä sun kuuluu tehdä" kun toiveet ei toteudukkaan..
Oon ollu aina tavallaan kateellinen ihmisille jotka tietää mitä ne haluaa ja toteuttaa sen hinnalla millä hyvänsä. Mä täytän 25 enkä vieläkään tiedä..
Kun multa kysytään, että missä nään itseni 5vuoden päästä, en osaa vastata, en osaa vastata missä nään itseni vuoden tai edes puolenvuoden päästä. Miksen mä tiedä, kun kaikki muut tuntuu tietävän jotkut jo lastentarhassa tai viimeistään yläasteella ja muilla on täydellinen suunnitelma tulevaisuuden suhteen ja sit ne vaan menee sen mukaan ja toteuttaa elämänsä niin..
Sen mä tiedän etten oo mikään seiskasta neljään 20vuotta samaa työtä tyyppinen ihminen, tiedän myös etten halua elämääni viettää kaupankassalla tai siivoamassa, mutta mitä mä haluan sitä en tiedä..
Äitini sanoi jokinaika sitten etten voi tehdä aina niin ku ois kivaa, siitä huolimatta muutin kaupunkiin enempiä miettimättä, koska se tuntui hauskalta ajatukselta lähteä leikkimään keijuhevosta kaupunkiin ja nyt oon täällä ja katson ikkunasta ohikulkevia ihmisiä joilla näyttää olevan selkeä suunta ja päämäärä. Kukaan ei hortoile päämäärättömästi ympäriinsä irrallaan yhteiskunnasta vailla omaa paikkaansa.
En ehkä ole maailman ainut ihminen joka miettii mielessään tälläisiä ajatuksia,(vaikka vahvasti siltä tuntuu:D) ja tuskailee tulevaisuudesta, olis kiva kuulla jos joku on samoja miettiny ja kokenut sitten ahaa elämyksen elämän ja tulevaisuuden suhteen.. Heitelkää kommentteja jos niiksee..

Rauhaa, rakkautta ja rappukäytävän kolinaa

Joku kolauttaa oven, kuuluu askelia ja epämääräistä ryminää, satunnaiset autot menee ohi kulkevalla tiellä, mä olen nyt kaupunkilainen. Olen ollut jo joitain viikkoja, mutta pikkuhiljaa alkaa vasta tottua ääniin, ennen elin keskellä hiljaisuutta, vaan junan ääni kuului iltojen pimetessä. Sitä mä kaipaan nimittäin junan ääntä, olen kuullut sen siitä asti kun ala-asteella ollessani muutimme perheen kanssa, ammattikoulussa olessani muutin "omilleni" ja myös silloin junan ääni kuului ja edellisessä asuinpaikassani kuului ohi menevä juna, mutta täällä kaupungissa sitä ei kuule.. Olen muutosta asti nukkunut hirveän huonosti, nähnyt sekavia unia melkeen joka yö, liekö johtuu siitä ettei rauhoittavaa junan ryminää kuule vai siitä, ettei ole tottunut muihin ääniin. Olen asunut kerrostalossa viimeksi 5vuotiaana ja nyt oli aika vaihtaa maisemaa takas kaupunkiin ja kerrostaloon. Mua ei ole hetkeäkään pelottanut täällä asua, tää on nyt mun koti ja omassa kotona ei tarvitse eikä kuulu pelätä, mutta astuminen uuteen tuntemattomaan pelotti vaikka vanha kotikaupunkihan tämä on, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni 24vuotiaana asun yksin. Olen muuttanut kotoa 17vuotiaana mutten koskaan ole asunut yksin, en yhtäkään yötä ole yksin viettänyt ennen kuin tänne muutin.

 Klo22 jälkee hipsin hipihiljaa omassa asunnossani villasukat jalassa etten vaan häiritse naapureita, pyrin välttämään hanan käyttämistä ja missään nimessä en käy suihkussa kymmenen jälkeen, vaatii hirveästi totuttelua kun ennen on voinut tehdä mitä vaan mihin aikaan vaan eikä ole tarvinnut miettiä muita. Viimeviikolla tosin tuli hirveä yskä joka jatkuu edelleen, mutta sitä ei voi kyllä pidätellä, pakko yskiä kymmenen jälkeenkin vaikka se naapureita kuinka kovasti häiritsisi, se ei kyllä kelloa katso:D 

Päivät kuluu maailman menoa katsellessa, rakastan katsoa parvekkeelta ohi kulkevia kiireisiä ihmisiä minne lie menossa tai mistä ketäkin tulossa, naapuritalon asukkaista ja omista naapureista olen jo kehitellyt vilkkaan mielikuvituksen omaavana ihmisenä vaikka minkälaisia tarinoita, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää ;) 

Joskus iltaisin yksinäisyys lyö kakkosnelosella naamaan ja haluaisi vaan käpertyä kainaloon ja kuunnella toisen hengitystä ja sydämenlyöntejä, mutta nyt mun on aika pärjätä ja oppia olemaan oikeasti omillani.

 Ihan yksikseen ollessaan, naapureiden kolistelut mielestä sulkiessaan voi kuulla sieluaan ja sisintään, oppia tuntemaan itseään ja omaa ajatusmaailmaa. Ei tarvise olla kellekkään yhtään mitään, kukaan ei vaadi tai pyydä mitään, voi vaan olla minä yksin itsekseni.. 

Aamuisin herättyään ei tarvitse kuunnella kenenkään juttuja, laitan vaan kahvin tippumaan ja kuuntelen keittimen porinaa ja katselen ikkunasta ohi kulkevia ihmisiä kiireissään. En siis ole aamu ihminen, suorastaan ärsyynnyn jos joku sanoo huomenta saatikka jotain muuta ensimmäisen puolentunnin aikana siitä kun olen silmäni saanut auki. 

On myös huonoja puolia, ei ole ketään kelle aamulla kertoa niistä kamalista unista joita olen tällä aikaa nähnyt, iltaisin kun tulee kotiin ei ole ketään kelle huikata "moi!", ei ole ketään odottamassa, on vaan pimeä tyhjä koti jossen ole sattumoisin muistanut jättää eteisen valoa päälle lähtiessäni.. Ruokaakin laittaa vain itselleen. 

Joku kävelee kantapäillään yläkerrassa(tai siltä se ainakin kuulostaa:D), kellokin näyttää rientävän hurjaa vauhtia tässä kirjotellessa, pitänee jatkaa lähipäivinä kun tekstiä tuntuu tulevan:) 

Nyt vedän peiton korviin ja huomenna taas on päivä uus, odotan innolla mitä tuokaan tullessaan:) 

Peace out.