#turhautuminen

Mä oon atm jotenkin extra turhautunut omaan kroppaani, musta ei tunnu hyvältä omassa vartalossani.
Oon taistellu 2016 loppuvuoden loukkaantumisesta asti, lapa ja olkapää kuvattiin sillon, magneettikuvaaja sanoi että "tätä aluetta ei pysty kunnolla kuvaamaan" mutta kuvattiin silti ja raportissa lukee ettei mitään vikaa ole. 2017 vuoden alussa kuitenkin olkapäähän laitettiin kortisoonipiikki bursiitti tulehduksen takia (vaikka mitään vikaa ei pitäny olla) ja se auttoi hetkellisesti. Kävin myös fyssarilla joka diagnosoi ongelman ryhti virheeksi mutten saanut mitään ohjeita ongelman korjaamiseksi. 2017 alkuvuosi, kevät ja kesä meni ihan fine, treenasin joten kuten ja olo oli ihan ok. Loppuvuodesta taas treenaaminen vähän jäi ja 2018 alkuvuodesta muutin tänne kauas ja tuntuu, että siitä asti olen ollu fyysisesti ihan todella väsynyt. Koulun ja aamu herätysten alettua en oo jaksanu tehdä yhtään mitään. Nyt taas olkapää on alkanut vaivata ja kerran kävin lääkärissä joka määräsi buranaa 3krt/pvä ja lähetteen fyssarille. Fyssarilta sain ohjeet lavan lihasten vahvistamiseen, mutta 8h klinikkapäivien jälkeen kipu on ollut niin kova etten ole harjotteita pystynyt tekemään.
Tälläviikolla teoriatunnilla käytiin läpi mun tilannetta ja tehtiin erilaisia testejä jonka tulokset viittaa infran ja supran mikrorepeämiin, trapsin ja romppareiden heikkouden lisäksi.
Jotenkin on vaan sellanen olo et olen tuomittu kärsimään tästä ongelmasta hamaan loppuun asti enkä ikinä pysty tekemään hierojan töitä päivä työkseni, tai yhtään mitään muutakaan koska en pysty ongelmaa korjaamaan😭
Haluaisin vaan käydä koulun loppuun ja valmistua samaan aikaan kun muutkin, mutta nyt se tuntuu aika utopistiselta ajatukselta. Entiedä mikä olis järkevintä tässä vaiheessa, mennä lääkäriin vaatimaan ultraääni kuvausta vai koittaa vaan tuskasta huolimatta suorittaa klinikkapäiviä ja koittaa saada itteni kuntoon koulun loputtua..
Koen aikasemmin olleeni kroppani kanssa suht varma, mutta nyt tuntuu ihan hirveelle. Kellään ei varmaan ole mitään taikakeinoa näihin asioihin, eikä kukaan voi tehdä mitään paitsi minä itse ja sekös karmeelta tuntuukin.
En mä tiedä, pakko vaan kirjottaa ja päästää höyryjä ulos. Auttoiko? No ei oikeestaan, mutta eteenpäin sano mummo lumessa.

In da big city👌

Kelataan ensin vuosi taaksepäin.
Vuosi sitten mä olin tänäpäivänä kantanu kamani ekaan omaan kotiin, tunnelmat oli sekavat, pelko ja jännitys tulevasta mutta toisaalta niin paljon toivoa ja iloa, mä olin palannut sinne mistä alun perin olin lähtenyt, rakkaaseen kotikaupunkiin.
Mä olen enemmän ku kiitollinen että sain nähdä miten loppu talvi vaihtui kaupungissa kevääseen ja kesään ja tajusin niin monen vuoden jälkeen olevani oikeesti kaupunki ihminen! Niin monet ilot ja surut siinä asunnossa itkettiin ja naurettiin! Uskon jollain tapaa sen ajan olleen johdatusta jo tähän tulevaan, siihen että uskon ja luotan pärjääväni yksin kaukana kotoota ja uskallan lähteä näin kauas yksin. Naapurit siellä ei olleet parhaat mahdolliset, mutta kaikesta huolimatta mulle jäi vaan lämpimiä muistoja.
Ehkä se Rauma rakkaus heräs kunnolla vasta kun kamoja taas pakattiin ja kuljetettiin seuraavaan kohteeseen..
Jos joku olis mulle vuosi sitten sanonu, että vuoden päästä asun Jyväskylässä ja opiskelen sitä mitä olen niin kauan haaveillut mä en todellakaan olis uskonut, onneksi kukaan ei sitä mulle sanonut, asiat vois olla toisin tällä hetkellä.
Nyt olen 3 kuukautta täällä asustellut ja opiskellut ja viihtynyt hyvin!
Ajoittain toki tuntuu järjettömän yksinäiseltä, perhe ja rakkaat ihmiset on niin kaukana, mutta nautin myös yksin olemisesta.
Viikonloput kun vietän täällä en tee juurikaan mitään, torstaisin yleensä käyn pyörimässä kaupoissa ja kirppareilla, mutta muuten istuskelen kotona omassa rauhassa tekemättä mitään ja kerään voimia seuraavaan viikkoon.
Mulla oli heti sellanen olo kun tänne muutin että olen tervetullut, että tää on se paikka missä mun kuuluu olla just nyt.
Pari kertaa kuukaudessa hyppään junaan, Tampereen kautta Kokemäelle ja Iskä odottelee asemalla vastassa. Ehkä jollain tapaa osaan arvostaa vielä enemmän aikaa perheen kanssa kun tietää, että sunnuntaina matkaan taas takaisin Jyväskylään kotiin ja seuraavat 2viikkoa vietän täällä yksikseni. Ei sillä niinku jo aiemmin kirjotin niin viihdyn ihan fine yksinäni, mutta välillä ois kiva kun rakkaat ihmiset olis lähempänä, niinku Raumalla oli, 7minuuttia käveli Äitiä ja poikia moikkaamaan ja kavereiden seuraakin löytyi jos niin halusi, useimmiten en kyllä halunnut (pitäskö sitä pahotella emmätiedä)..
Kai niitä kavereita täältäkin sais kun yrittäis vaan mut emmä vaan olen sellanen "Moi mä oon Ninni, ollaaks kavereita" tyyppinen ihminen. Seuraan pitkään sivusta ja tarkkailen ihmisiä enkä päästä lähelleni helpolla, ensin pitää saada luottamus ja se ei ole helppoa. Yks mun motoista taitaa olla "Mielummin loppu elämä yksin ku hetki huonossa seurassa" ja oma seura paras seura:D
Odotan innolla mitä kuluva vuosi tuo tullessaan, uskon ja toivon, että joulukuussa mulla on hierojan paperit kädessä ja olen monta huikeaa kokemusta rikkaampi🙂
Mahtavaa nähdä kun talvi vaihtuu kevääseen, kesään, syksyyn ja takas talveen täällä!
Mitä vuoden aikana tapahtuu se jää nähtäväksi, mutta hyvillä mielin uuteen viikkoon ja loppuviikosta pääsiaisen viettoon🐥