Your opinion

 On pitäny kirjottaa monesti, oon saanu aina muutaman lauseen aikaseks ku oon alkanu kertoilla mitä sit viime kerran on tapahtunu. Ne kirjotukset on jääny kesken, koska on tapahtunu niin paljon. Tänään mulla oli ihan hyvä päivä, ei tullu kiire töihin, aamu suju ihan kivasti ja kaikkee, mut sit yks ystävä tuli käymäån töissä ja oli tosi synkän olonen, se laukas mussa jotain ja en oo saanu sen jälkeen koottua itteeni kasaan. Laitin hänelle viestin ja sanoi olevansa kunnossa, huono päivä vaan ja sellasta, mut toisen näkeminen tollasissa tunnelmissa muistutti siitä mitä on tapahtunu. Mua surettaa ihan hirveesti, että joku tekee elämässään lopullisen ratkasun, ettei anna enää tulevaisuudelle mahdollisuutta. Tää aihe on koskettanu mua läheltä esiteinistä asti läheisten kautta ja en oo koskaan päässy eroon siitä pelosta et mitä jos. Haluaisin kyllä päästä ja haluisin, että kaikilla olis hyvä olla ja ihmiset hakis apua jos näyttää synkältä. Tiiän et mun pitäis päästää irti tietyistä peloista ja suruista, ettei olis sellasta jotain synkkää, että vois aina kulkea valossa. Ei pitäis epäröidä ja jossitella.

Mä oon kyllä kasvanu ihmisenä ihan tosi paljon tänvuoden aikana, en ois voinu kuvitella tammikuussa et oon tälläsessä tilanteessa tänään. En ois uskonu, että koskaan enää pystyn päästämään jonkun tällä tavalla mun lähelle, et voisin luottaa keneenkään näin, et voisin olla oma itteni, nukkua jonkun vieressä levollisesti tai kokemaan sellasta turvaa kenenkään lähellä. Mut niin vaan kävi, universumi toi mun elämään yhtäkkiä jotain todella upeeta. Kaikki on jotenki niin erilaista ku koskaan ennen kenenlään kanssa ja oon ollu ihan tosi onnellinen. Hänen myötä mä oon kasvanu parisuhde ajattelussa paljon, kun huomaa, että jonku kanssa voi olla turvassa ja oma ittensä ni oon päässy pitkälle vanhoista jutuista. En haluu olla enää katkera kokemastani vaan miettiä sitä elettynä elämänä ja opettavaisina kokemuksina, en mä lämmöllä muistele, mut ei kai tarviikkaan. Oon päästäny irti siitä ajoittaisesta vihasta, tottakai jotkut asiat saa triggeröitymään edelleen, mutta työstän asiaa aina niinä hetkinä ja kerron miltä musta tuntuu.

 Mun ystävä on ollu tosi isona tukena mun henkisessä kasvamisessa, ollaan lähennetty paljon tänvuoden aikana, mä sanon sitä mun laskuvarjoks, sellanen ystävä jonka kaltasta mulla ei oo koskaan ennen ollu. Ollaan puhuttu tuntikausia millon merenrannalla, millon metsässä, ollaan rullattu Rauman katuja kesän aikana auringon paisteessa ja kaatosateessa, jokainen reissu on ollu oma seikkailunsa. Välillä on ollu äärimmäistä turhautumista, maailman tuskaa ja välillä taas nauru raikaa ja kevyt fiilis, silti joka kerta on ollu kevyempi olla kotiin palatessa. Jokainen tarviis elämäänsä ihmisiä jotka antaa energiaa eikä vie sitä. Ihmisiä jotka kulkee valon kanssa. Jotkut ihmiset jotka on kulkenu mun kanssa vuosikausia on nyt jäänyt taka-alalle ja jotkut tullu paljon lähemmäs, se, että joku on ollu pitkään sun elämässä ei tarkota sitä että sen pitäs aina ja ikuisesti olla, asiat ja elämät muuttuu ja me toivottasti paremmiksi muutosten myötä, ja toiset katkeroituu elämän varrella ja sellaiset mä haluan jättää taakseni. 

 Mä oon tosi onnekas, että universumi on tuonu mun elämään ihmisiä, sellaisia joiden kanssa mä voin kasvaa. 

✌️

Se kolmenkympin kriisi

 Mä pelkäsin ihan älyttömästi tänävuonna marraskuun kahettakymmenettäneljättä päivää, päivää jolloin mä täytän 30vuotta. Stressasin ihan hulluna, en mä edes tarkallen tiiä mitä, jotenkin vaan pelkäsin, ja kieltämättä pelkään edelleen et aika vaan ajaa ohi enkä saavuta niitä asioita mitä elämässä haluan saavuttaa. Haluan saavuttaa urheilun saralla asioita ja päästä korkeelle, mut mua pelottaa etten ehdi ennen ku mun keho rapistuu, enne ku musta tulis vanha ja sairas. Pari viime vuoden ajan oon enemmän ja vähemmän kriiseilly et se kolkyt on ihan nurkan takana ja jotain pitäs tehdä jos meinaa. Oon kohta tän kaks vuotta treenannu, huolehtinu itestäni ja hyvinvoinnistani paremmin ku koskaan, tehny asioita, viettäny aikaa mun ihmisten kanssa ja nauttinu elämästä. Mulla on kahtena viime kesänä ollu hauskoja seikkailuja, nopeita päätöksiä, myöhään valvottuja öitä, kilometrejä, naurua, itkua, luopumisen tuskaa, aivan karseita päiviä ja päiviä jotka tuun toivottavasti muistamaan lopun elämääni, oon eläny täysillä.

 On ollu myös kaks syksyä, kummatkin täysin erilaisia, huomaa, että sama ankee fiilis hiipii jokaikinen syksy lehtien pudotessa puista ja ilmojen kylmetessä. Keskustaan muutosta asti oon viettäny kotona tosi vähän aikaa, tykkään kyllä tästä asunnosta, mut oon vaan tullu ja menny millon missäkin. Tulin kipeeks viimeviikolla ja olin pakotettu olemaan kotona 3vuorokautta ilman seuraa omien ajatusten kanssa, ilman, että voin lähteä mihinkään ja tajusin miksen oo viettäny kotona aikaa juurikaan. Harmaina päivinä sitä vaipuu johonki synkkyyteen ja asiat jotka surustuttaa alkaa vallata mielen. Ihmisten seurassa on helpompi olla miettimättä asioita joille loppujen lopuks mä en ees voi mitään. Menneisyttä ei voi muuttaa, mitään menetettyä ei saa takas ja niitten surullisten asioitten kanssa pitäs vaan oppia elämään ilman, että ne hallitsee liikaa. Multa ei periaatteessa puutu mitään oleellista, paitsi Lasse. Edelleen jokaikinen päivä mulla on ikävä, päivät on ollu peräkkäin myös sen helmikuun 14.päivän jälkeen, mut se päivä muutti mun elämän. Tänvuoden kevät oli muutenki täynnä surua, mut on vaan jatkettava päivä kerrallaan. 

Kuvittelin jotenki, että mun pitäs kolmekymppisenä olla valmis ihmisenä, ettei sen jälkeen oikeen voi enää tehdä mitään, ettei vois hölmöillä tai saavuttaa enää mitään tai olla mitenkään ajoittain totaalisen mental breakdownin partaalla, et kaiken pitäs olla jotenki tasaista ja seesteista. Ehkä nyt tätä kirjottaessa alan pikkuhiljaa tajuta ettei se ollukkaan niin, et mulla onki vielä aikaa ja saan olla ihan samanlainen ku aina ennenkin. Ei mun tarvii yhessä yössä kasvaa muka aikuiseks tai olla valmis, on koko loppu elämä on aikaa oppia, nauttia ja tehdä niitä virheitäkin. Meijän isomummi on joskus sanonut, että "sinä päivänä ku ei opita uutta, taannutaan." ja sisäistän nyt mitä se tarkottaa, ei ihminen oo koskaan valmis ja se ajatuksena lohduttaa mua tällä hetkellä ihan tosi paljon. 

Mä taidan selvitä sittenkin!

Peace out.

Nää vuodet on tuulisii.

 Viimeinen yö mun vuokra omakotitalossa ja en oo vieläkään sisäistäny täysin tätä muutto asiaa ja tuntuu vaan epätodelliselta et oikeesti tää on viiminen yö täällä. Oon jo pitkin viikkoa vieny uudelle kämpälle tavaroita mut silti en ymmärrä tätä. Jonkun mielestä oon varmasti hullu ku vaihan omakotitalo elämisen "maaseudun" rauhasta melkeen kaupungin keskustaan. Joo en muuta kerrostaloon vaan puutaloon jossa on 4 asuntoa. Tää ei tunnu enää kodilta kun Lassea ei ole, en jaksa myöskään enää puulämmitystä yhtään talvea! Se puiden ainainen pilkkominen, polttaminen ja odottelu, että voi laittaa pellit kiinni ettei kaikki lämpö karkaa. Täältä on myös 10-15minuutin ajomatka kaupunkiin (riippuen toki kellon ja vuoden ajasta) jota parhaimpina päivinä ajan 3kertaa ees taas alkaa näillä bensanhinnoilla tuntua järjettömältä ja ajan säästämisenkin kannalta muutto on vaan järkevää. 

Mä oon vaan ollu aivan hajalla Lassen jälkeen, tää kevät on ollu ihan helkkarin raskas. Keväällä menehtyi myös todella tärkeä ihminen joka on ollut perhettä mun lapsuudesta asti, jonka kanssa mä olen kasvanut, Hän jonka kyydissä kuljin turvallisesti kouluun, jonka kanssa katottiin telkkaria ja juteltiin elämästä kun muut oli menny jo nukkumaan, jolle aina sanoin et "mun skootterista on bensa vähissä" ja hän tuli talliin kaatamaan bensat tankkiin ja toivotti turvallista matkaa, Hän joka tuli kesken työpäivän pelastamaan mut taas jonku tien varresta kun tulpanjohto oli irronnut. Hän jolta sai aina luvan ottaa jäätelöä. Hän joka tiesi paljon enemmän, kuin kertoi muille. Hän johon pystyi aina luottamaan, Hän joka aina auttoi. 

 Oman surun ja tuskan kanssa pärjää, mutta pahinta on katsoa, kun muut perheenjäset suree ja ikävöi eikä voi tehdä mitään, en voi ottaa toisten surua kannettavaksi jos voisi, tekisin sen. Tää on ehkä asia jota tietoisesti työnnän mielestäni, en ole valmis käsittelemään koko asiaa vielä. Kuvittelin jotenkin, että kun tulee toinen suru niin toinen helpottaa muttei niin käynytkään, suru ja huoli vaan lisääntyi. Mun Lasse suru on niin kesken etten koe olevani kykenevä käsittelemään toista surua vielä. 

Jotenkin aattelen et tää muutto auttais mua pääsemään eteenpäin, tää paikka vaan joka päivä muistuttaa ettei Lassea ole enää. Toisaalta mua pelottaa et mitä jos jonain päivänä en enää sure Lassea, mitä jos unohdan sen. En tosissaan usko, että koskaan unohtaisin tai lakkaisin kaipaamasta, se oli mun elämän tärkein asia, rakastin sitä maailman eniten enkä voi käsittää miksi Lasse sai olla vaan niin vähän aikaa. Entiedä loppuuko kyyneleet koskaan, mutta eteenpäin on mentävä..

Kaiken tän lisäksi oli tää mun työpaikka sekoilu, jätin mun vanhan työpaikan suht yhtäkkiä ja vaihdoin kaupanalalle. Oli ihan kivaa joo ja työkaverit oli tosi mukavia ja meille oli jopa hauskaa, mut tuntui ettei se työ sinäällään anna mulle ihan kauheesti ja palasin 2kk jälkeen takaisin mun vanhaan työhön😅 Mut mä rakastan mun työtä! Saa tutustua ihan huikeisiin ihmisiin ja viettää niin hauskoja hetkia asiakkaiden kanssa et en vaihtais päivääkään vaikka toki niitä huonojakin mahtuu joukkoon. 

Nyt mä oon avautunu tällee kolmelta yöllä ja se muutto on tosiaan huomenna, että pitäis varmaan nousta hyvissä ajoin mut toisaalta saa sitä fiilistellä viimisen yö kunniaksi ja miettiä haisten random miehelle et tää vuosi on ollu tuulinen, mitä helkkaria mä olen taas menny tekemään, miks piti taas pistää elämä sekasin:D 

Peace out.

On vaan tuska, suru ja tyhjyys

 Maanantai oli yksi mun elämän hirveimmistä päivistä. Tuska, kipu ja suru on jatkuvasti läsnä.

Menetin mun maailman rakkaimman, mun elämän kumppanin, mun vauvan. En ois ikinä voinu kuvitella että se päivä tulee näin pian, Lasse ei kerennyt täyttää edes kahta vuotta. Mä olin mielessäni kuvitellut, että meillä on yhteistä elämää ainakin seuraavan 20vuotta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ilman mitään ennakko varotusta. 

Olen itkeny ja huutanu siitä asti, nää 5päivää on ollu mun elämän tuskallisimmat, enkä jaksa uskoa, että tää tästä helpottaa. On niin tyhjää ja hiljasta. On niin ikävä. Kotiin palatessa oon tottunu huikkaamaan "Hei pieni!" ja Lasse oli aina vastassa maukumassa tervehdyksen. Aamusin kuului aina "kurr" ja Lasse tuli sängyn viereen venyttelemään. Iltaisin leipoi mun tyynyä ja kehräsi. Kotoa lähtiessä sanoin aina, että rakastan häntä maailman eniten ja tuun pian takas kotiin. Nyt ei ole ketään odottamassa, ei mitään syytä palata kotiin, mutten voi mennä muuallekkaan, en jaksa olla ihmisten kanssa, en jaksa piilottaa kyyneleitä. 

Joillekkin kissa voi olla "vaan kissa" tai lemmikki, mulle Lasse oli niin paljon enemmän, rakastan häntä maailman eniten. Toivoin vuosia kissaa ja odotin, että aika on oikea ja vihdoin kesällä 2020 näin facessa sattumalta ilmoituksen kissanpennuista ja tiesin heti, että tuolla on mun tuleva kissa. Olin maailman onnellisin kun sain hänet kotiin. Itkin monta kertaa onnesta kun katoin Lassen leikkimistä tai kun hän vaan nukkui. Tunsin, että vihdoin mulla on jotain jonka vuoksi teen kaikkeni, annan kaiken rakkauden ja huolenpidon mitä ikinä pystyn ja annan hänelle turvallisen kodin. Mä en oo ikinä halunnu lapsia, oon aina halunnut kissan ja kun vihdoin mun suurin toive toteutui olin niin kiitollinen ja onnellinen.

Eilen näin unta, että Lasse oli kotona, otin hänet syliin ja se tuntui niin todelliselta. Herättyäni tajusin nukkuneeni ja, ettei Lassea enää ole. Unet tuntuu niin ihanilta ja hereillä olo on pelkkää painajaista. Toivon edelleen herääväni tästä painajaisesta ja, että kaikki on ollut vaan unta ja Lasse on mun vieressä. Mä pelkään ajoittain, että sekoan, menetän vaan järkeni koska tää tuska on jotain niin järjetöntä. Miksei paluuta voi olla, miksei aikaa voi kääntää takas, miks näin kävi, miksi mä jouduin luopumaan?

Sattuu vaan niin paljon. Pitäis ehkä siivota Lassen murot lattialta ja muutenkin tavaroita pois mutten pysty, odotan vaan, että herään ja kaikki on hyvin. Haluaisin vielä kerran ottaa hänet syliin, kuulla maukumista, kehräämistä ja silittää hänen maailman pehmeintä turkkia. Kipu ei helpota, tuska vaan raastaa, sydämeen ja sieluun sattuu. 

Vihdoin mä kuulun johonkin.

 Luin just mun postauksen kun kaikki oli menny pieleen ja olin varma etten ainakaan tänävuonna kisaa, mutta kuinkas kävikään! Siinä edellä mainitsemassani postauksessa kirjotin miten Äiti sanoi: "Opettaja tulee kun oppilas on valmis." ja empä arvannut, että se opettaja tulis niin pian! Muutama päivä ton postauksen jälkeen mä olin sopinu tapaamisen uuden valmentajan kanssa ja olin aivan innoissani! 

Tapasin valmentajan ja käytiin treenaamassa ja mulle jäi tosi hyvä fiilis. Tajusin taas, että se "kaikella on tarkotuksensa" pitää ihan paikkansa. Jos asiat ei olis menny niin ku meni niin mä en olis joulukuun alussa noussu kisalavalle. Tosiaan, mä sittenki pääsin, eri kisoihin kyllä mihin alunperin oli tarkoitus ja nää oli harkkakisat, mut kuitenkin näki vähän millasta se on. En mä missää vaiheessa oo aatellu et se ei oiskaa sitä mitä mä haluan, ehkä edellisenä yönä töistä tultuani ja vielä aamulla ennen lähtöä saatoin jännityksessä ja paniikissa hetken miettiä et mitä jos ei, mut se ei kuitenkaa ollu vaihtoehto. Jännitti aivan järkyttävän paljon, siis ihan todellatodella paljon, mutta mä suoriuduin siitä kunnialla! Ekan kyykyn feilasin, kun en odottanu "rack" käskyä, mut muuten ei ongelmia. Mulla on kyllä maailman paras koutsi tällä hetkellä, en vois olla kiitollisempi tästäkin:) Oon nyt myös virallisen voimanostoseuran jäsen, ja oli hieno fiilis tajuta et nyt mä vihdoin kuulun johonkin. Mulla on aina ollu vähä irrallinen olo niin koulussa kun töissäkin, paikasta riippumatta. Nyt mä vihdoin kuulun johonkin ja oon osa jotain ja oon siitä tosi ilonen. Tää edellinen valmentaja oli myös tosi tarpeellinen mulle, sain perspektiiviä miten erilaisia tapoja voi olla valmentaa. Ja ilman häntä mulla ei varmaan olis näin kova usko itteeni ja siihen, että mä voin saavuttaa asioita vaikka meijän tiet erosi, ja edelleen hyvä, että erosi. Tästä mä meen vaan kovalla duunilla eteenpäin ja kaikki on mahdollista:) 

Usko säki itseesi ja sun unelmiin ja mee niitä kohti vaikka välillä tulis mutkia matkaan, kaikki on vielä mahollista!:) 

Peace out.

Fixing

Oon miettiny paljon, että onko musta enää koskaan ihmissuhteisiin, saatikka parisuhteeseen. Aina kun oisin kiinnostunu jostai tyypistä niin alan pelkäämään ihan todella paljon. Pelkään et oon liikaa tai liian vähän, jos mun jutut onki tyhmiä ja epäkiinnostavia, jos teenki jotai noloa. Miks mä olen tällänen sotkukasa? Miten tai missä pitäs työstää tätä epävarmuutta, selvää on, että työstettävää tässä olis mut pystynkö siihen yksin? Voinko joskus olla tasa-arvoisessa ja tasapainoisessa ihmissuhteessa? Voinko tuntea itseni hyväksytyksi oman itsenäni? Mä en halua enää ikinä elää vuosia yrittäen miellyttää jotain toista, sillon hukkaa itsensä ja kun toinen on poissa et enää tiedä kuka olet. Oon saanu itteeni mielestäni ihan hyvin kasaan ja elämä on jatkunu ja on ollu aivan mahtavaa, mutta sit kun tulee joku kiinnostava ni tuntuu, että kutistun ja meen siihen samaan vanhaan rooliin joka on mulle se "tuttu ja turvallinen". Ja niin mä en halua enää elää. 

Tulee vaan älyttömän raskas olla tai ees hengittää ja sit miettii et no onko tää joku maailman kaikkeuden vinkki siitä, et oon taas tekemässä virheen ja koko juttu pitäs laittaa jäihin ennen ku ees kunnolla mitään alkaakaan. Haluisin vielä jonain päivänä rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en tiedä miten se vois olla mahdollista, kun oon vaan iso kasa sotkua ja epävarmuutta.. Näitä ei pitäis ehkä julkisesti myöntää, koska sillon paljastaa haavoittuvuutensa ja joku voi käyttää sitä hyväksi, mut mä nyt myönnän, kun en oikeen muutakaan voi ja otan sen vastaan mitä tulee, ehkä tää on enemmänki sellanen, että pakko sanoa ääneen nää asiat niin ehkä toivottavasti ne möröt pään sisällä pienenis ees ihan vähän.. 

Peace out.

Tuli vakava syksy ja toinenkin.

 Tänään oli extra huono päivä, matto vedettiin alta kunnon rytinällä ja kakkosnelosesta naamaan kaupan päälle. Mua on viimisen vuoden aikana sattunu henkisesti niin paljon ettei ikinä ennen ja luulin ettei mua mikään kaada enää.. Oon saanu silti paljon hyvää elämääni ja lähteny tavottelemaan mun unelmia. Oon aatellu joitain viikkoja ettei kaikki etene ihan niin ku pitäis, mutten oo kehannut asiaa ottaa esiin sen kummemmin. Oon sanonu, että mulle saa ja pitää sanoa suoraan, sattui se sit kuinka paljon vaan niin mielummin kerta repäsy kun viikkojen hiljasuus ja epätietoisuus. Äläkä sano, että puhut asioista suoraan jos silti saa hohtimilla repiä jotta sais jotain irti eikä välttämättä sittenkään saa. 

Mä oon jo hehkuttanu ja uskonu ja toivonu, että mun ekat kisat on joulukuussa. Niinhän niitten piti olla, mutta nyt 3vkoa ennen kisoja saan viestin jossa selitellään erinäisiä asioita, emmä väitä että ne ois pelkkää paskapuhetta, osa pitää ihan paikkansa, mutta nyt on vähän myöhästä ja kisat menee sivusuun. Mä en siedä enää ihmisiä jotka selittelee jonnin joutavia eikä ota asiaa puheeksi sillon kun sille vielä vois tehdä jotain. Mä en koe olevani ihminen joka käyttää muita hyväksi, jos sä et saa suutas auki ja kerro mitä haluat/tarvitset ni et voi siitä mua syyttää. Nyt mun pitää miettiä miten tästä eteenpäin, luovuttamassa mä en ole todellakaan, en koskaan. Mun on itkettävä nää pettymyksen karvaat kyyneleet niin kauan kun niitä riittää, sitten taas nostan pääni pystyyn ja kerään taistelun tahtoni ja tavottelen jälleen sitä mikä mulle kuuluu. Unelmia multa ei ketään koskaan pysty viemään ja unelmat on tehty saavutettaviksi ja ne aijon myös saavuttaa, vaatii se mitä tahansa. Vielä mä näytän teille. 

On ollu muutenkin vähän harmaata, ehkä sumuisaa jopa. Sain niin pahasti nenilleni alkusyksystä etten oikeen uskalla tai halua antaa enää itestäni mitään kellekkään. Mä en halua olla se josta ihmiset hyötyy, jota ne käyttää kun niille sopii ja sitten kun ei sovi ni mut heitetään nurkkaan niinku joku pariton hanska ja unohdetaan sinne kunnes taas vois hyötyä jotenkin. Ihmisten moraali on ihmetyttäny mua kuluneen vuoden aikana paljon. Oon aiheesta ennenkin ehkä kirjottanu, mutta se hämmentää edelleen. Onko maailma sit nykyään vaan sellanen paikka missä ihmiset haluaa aina hyötyä toisista, autetaan toista kun siitä on itelle jotain hyötyä, mutta muuten saa selvitä yksinään. En minäkää mikää pyhimys ole tai moraalin vartija, ei mulla siihen oo varmasti varaa, mutta haluisin omalta osaltani tehdä maailmasta paremman paikan. Haluaisin pystyä vastaamaan kaikkeen rakkaudella ja myötätunnolla ja tehdä hyviä asioita. oon vaan nyt jotenkin sellasessa tilassa itteni kanssa, tänään jälleen enemmän ku eilen etten uskalla. Mietin kuinka paljon pitää itestään antaa muille jotta se ois tarpeeksi? Miten paljon voi itestään antaa ilman, että hukkaa itsensä?

 Mulla on ympärilläni ihmisiä jotka aidosti ihan oikeesti varmasti välittää, mutten uskalla luottaa kaikkien vilpittömyyteen. Perhe pitää aina yhtä, siihen voi aina luottaa, sitä ei tarvitse kyseenalaistaa ikinä. Perhe ei halua hyötyä, vaan rakastaa ja välittää pyyteettömästi. Niinku mun Äiti sanoi, että opettaja tulee sillon kun oppilas on valmis ja siihen mä luotan, ja haluan luottaa myös siihen, että jonain päivänä uskallan päästää muitakin ihmisiä mun lähelle, emmä lopunelämää halua suojamuureja pitää ylhäällä, jonain päivänä Mä oon valmis. 

Peace out.