Vihdoin mä kuulun johonkin.

 Luin just mun postauksen kun kaikki oli menny pieleen ja olin varma etten ainakaan tänävuonna kisaa, mutta kuinkas kävikään! Siinä edellä mainitsemassani postauksessa kirjotin miten Äiti sanoi: "Opettaja tulee kun oppilas on valmis." ja empä arvannut, että se opettaja tulis niin pian! Muutama päivä ton postauksen jälkeen mä olin sopinu tapaamisen uuden valmentajan kanssa ja olin aivan innoissani! 

Tapasin valmentajan ja käytiin treenaamassa ja mulle jäi tosi hyvä fiilis. Tajusin taas, että se "kaikella on tarkotuksensa" pitää ihan paikkansa. Jos asiat ei olis menny niin ku meni niin mä en olis joulukuun alussa noussu kisalavalle. Tosiaan, mä sittenki pääsin, eri kisoihin kyllä mihin alunperin oli tarkoitus ja nää oli harkkakisat, mut kuitenkin näki vähän millasta se on. En mä missää vaiheessa oo aatellu et se ei oiskaa sitä mitä mä haluan, ehkä edellisenä yönä töistä tultuani ja vielä aamulla ennen lähtöä saatoin jännityksessä ja paniikissa hetken miettiä et mitä jos ei, mut se ei kuitenkaa ollu vaihtoehto. Jännitti aivan järkyttävän paljon, siis ihan todellatodella paljon, mutta mä suoriuduin siitä kunnialla! Ekan kyykyn feilasin, kun en odottanu "rack" käskyä, mut muuten ei ongelmia. Mulla on kyllä maailman paras koutsi tällä hetkellä, en vois olla kiitollisempi tästäkin:) Oon nyt myös virallisen voimanostoseuran jäsen, ja oli hieno fiilis tajuta et nyt mä vihdoin kuulun johonkin. Mulla on aina ollu vähä irrallinen olo niin koulussa kun töissäkin, paikasta riippumatta. Nyt mä vihdoin kuulun johonkin ja oon osa jotain ja oon siitä tosi ilonen. Tää edellinen valmentaja oli myös tosi tarpeellinen mulle, sain perspektiiviä miten erilaisia tapoja voi olla valmentaa. Ja ilman häntä mulla ei varmaan olis näin kova usko itteeni ja siihen, että mä voin saavuttaa asioita vaikka meijän tiet erosi, ja edelleen hyvä, että erosi. Tästä mä meen vaan kovalla duunilla eteenpäin ja kaikki on mahdollista:) 

Usko säki itseesi ja sun unelmiin ja mee niitä kohti vaikka välillä tulis mutkia matkaan, kaikki on vielä mahollista!:) 

Peace out.

Fixing

Oon miettiny paljon, että onko musta enää koskaan ihmissuhteisiin, saatikka parisuhteeseen. Aina kun oisin kiinnostunu jostai tyypistä niin alan pelkäämään ihan todella paljon. Pelkään et oon liikaa tai liian vähän, jos mun jutut onki tyhmiä ja epäkiinnostavia, jos teenki jotai noloa. Miks mä olen tällänen sotkukasa? Miten tai missä pitäs työstää tätä epävarmuutta, selvää on, että työstettävää tässä olis mut pystynkö siihen yksin? Voinko joskus olla tasa-arvoisessa ja tasapainoisessa ihmissuhteessa? Voinko tuntea itseni hyväksytyksi oman itsenäni? Mä en halua enää ikinä elää vuosia yrittäen miellyttää jotain toista, sillon hukkaa itsensä ja kun toinen on poissa et enää tiedä kuka olet. Oon saanu itteeni mielestäni ihan hyvin kasaan ja elämä on jatkunu ja on ollu aivan mahtavaa, mutta sit kun tulee joku kiinnostava ni tuntuu, että kutistun ja meen siihen samaan vanhaan rooliin joka on mulle se "tuttu ja turvallinen". Ja niin mä en halua enää elää. 

Tulee vaan älyttömän raskas olla tai ees hengittää ja sit miettii et no onko tää joku maailman kaikkeuden vinkki siitä, et oon taas tekemässä virheen ja koko juttu pitäs laittaa jäihin ennen ku ees kunnolla mitään alkaakaan. Haluisin vielä jonain päivänä rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en tiedä miten se vois olla mahdollista, kun oon vaan iso kasa sotkua ja epävarmuutta.. Näitä ei pitäis ehkä julkisesti myöntää, koska sillon paljastaa haavoittuvuutensa ja joku voi käyttää sitä hyväksi, mut mä nyt myönnän, kun en oikeen muutakaan voi ja otan sen vastaan mitä tulee, ehkä tää on enemmänki sellanen, että pakko sanoa ääneen nää asiat niin ehkä toivottavasti ne möröt pään sisällä pienenis ees ihan vähän.. 

Peace out.

Tuli vakava syksy ja toinenkin.

 Tänään oli extra huono päivä, matto vedettiin alta kunnon rytinällä ja kakkosnelosesta naamaan kaupan päälle. Mua on viimisen vuoden aikana sattunu henkisesti niin paljon ettei ikinä ennen ja luulin ettei mua mikään kaada enää.. Oon saanu silti paljon hyvää elämääni ja lähteny tavottelemaan mun unelmia. Oon aatellu joitain viikkoja ettei kaikki etene ihan niin ku pitäis, mutten oo kehannut asiaa ottaa esiin sen kummemmin. Oon sanonu, että mulle saa ja pitää sanoa suoraan, sattui se sit kuinka paljon vaan niin mielummin kerta repäsy kun viikkojen hiljasuus ja epätietoisuus. Äläkä sano, että puhut asioista suoraan jos silti saa hohtimilla repiä jotta sais jotain irti eikä välttämättä sittenkään saa. 

Mä oon jo hehkuttanu ja uskonu ja toivonu, että mun ekat kisat on joulukuussa. Niinhän niitten piti olla, mutta nyt 3vkoa ennen kisoja saan viestin jossa selitellään erinäisiä asioita, emmä väitä että ne ois pelkkää paskapuhetta, osa pitää ihan paikkansa, mutta nyt on vähän myöhästä ja kisat menee sivusuun. Mä en siedä enää ihmisiä jotka selittelee jonnin joutavia eikä ota asiaa puheeksi sillon kun sille vielä vois tehdä jotain. Mä en koe olevani ihminen joka käyttää muita hyväksi, jos sä et saa suutas auki ja kerro mitä haluat/tarvitset ni et voi siitä mua syyttää. Nyt mun pitää miettiä miten tästä eteenpäin, luovuttamassa mä en ole todellakaan, en koskaan. Mun on itkettävä nää pettymyksen karvaat kyyneleet niin kauan kun niitä riittää, sitten taas nostan pääni pystyyn ja kerään taistelun tahtoni ja tavottelen jälleen sitä mikä mulle kuuluu. Unelmia multa ei ketään koskaan pysty viemään ja unelmat on tehty saavutettaviksi ja ne aijon myös saavuttaa, vaatii se mitä tahansa. Vielä mä näytän teille. 

On ollu muutenkin vähän harmaata, ehkä sumuisaa jopa. Sain niin pahasti nenilleni alkusyksystä etten oikeen uskalla tai halua antaa enää itestäni mitään kellekkään. Mä en halua olla se josta ihmiset hyötyy, jota ne käyttää kun niille sopii ja sitten kun ei sovi ni mut heitetään nurkkaan niinku joku pariton hanska ja unohdetaan sinne kunnes taas vois hyötyä jotenkin. Ihmisten moraali on ihmetyttäny mua kuluneen vuoden aikana paljon. Oon aiheesta ennenkin ehkä kirjottanu, mutta se hämmentää edelleen. Onko maailma sit nykyään vaan sellanen paikka missä ihmiset haluaa aina hyötyä toisista, autetaan toista kun siitä on itelle jotain hyötyä, mutta muuten saa selvitä yksinään. En minäkää mikää pyhimys ole tai moraalin vartija, ei mulla siihen oo varmasti varaa, mutta haluisin omalta osaltani tehdä maailmasta paremman paikan. Haluaisin pystyä vastaamaan kaikkeen rakkaudella ja myötätunnolla ja tehdä hyviä asioita. oon vaan nyt jotenkin sellasessa tilassa itteni kanssa, tänään jälleen enemmän ku eilen etten uskalla. Mietin kuinka paljon pitää itestään antaa muille jotta se ois tarpeeksi? Miten paljon voi itestään antaa ilman, että hukkaa itsensä?

 Mulla on ympärilläni ihmisiä jotka aidosti ihan oikeesti varmasti välittää, mutten uskalla luottaa kaikkien vilpittömyyteen. Perhe pitää aina yhtä, siihen voi aina luottaa, sitä ei tarvitse kyseenalaistaa ikinä. Perhe ei halua hyötyä, vaan rakastaa ja välittää pyyteettömästi. Niinku mun Äiti sanoi, että opettaja tulee sillon kun oppilas on valmis ja siihen mä luotan, ja haluan luottaa myös siihen, että jonain päivänä uskallan päästää muitakin ihmisiä mun lähelle, emmä lopunelämää halua suojamuureja pitää ylhäällä, jonain päivänä Mä oon valmis. 

Peace out.

Oispakesä.

 Kesä oli ja meni, ja nopeesti menikin! Elokuun lopulla mä vielä sanoin et elin elämäni kesän, mut näin syksyn tullen ja kun kaikki meni vähän ikäväksi, mä en oo ihan niin varma. Oli hauskaa joo ja sain viettää aikaa kavereitten kanssa, nukuin luvattoman vähän ja muutenkin vietin kotona aikaa liian vähän, mut kokoajan takaraivossa kuitenki joku kuiskas et ota nyt ilo irti, talvi tulee joka vuosi ja sit ei oo mitään kivaa. Tyypit joiden kanssa mä vietin eniten työ- ja vapaa-aikaa muutti pois ja muutenkin asiat meni vähän metikköön, on ollu ajoittain äärimmäisen loner fiilis. Oon silti onnellinen siitä, että saan rankan työpäivän jälkeen tulla kotiin jossa vain Lassekisse odottaa, saan olla omassa rauhassa kuunnellen kissan kehräystä. Välillä aattelee et oishan se ihan kiva ku olis välillä kainalo johon työpäivän jälkeen vois mennä hetkeks, mutta musta on tullu ehkä vähän kyyninen, toivottavasti vaan väliaikaisesti, mutta kyl tää kesä on näyttäny, että ihmiset voi puhua mitä tahansa, mutta totuus voi olla ihan jotain muuta. Täytyis luottaa intuitioon, jos jostain tulee fiilis, et tää homma tulee menemää perseelleen jossain kohtaa, niin niitten kannattaa vaan antaa olla. Tai jos tuntuu, että joku ei oo rehellinen niin siihen fiilikseen kannattaa luottaa.

 Tää kesä on kyllä näyttäny senki, että mulla on ihan sikana välittäviä ihmisiä ympärillä, niitä pitäs arvostaa enemmän ja kertoa niille se, ihan liian harvoin tulee sanottua vaik ilman niitä mä en ikimaailmassa pärjäis! Kyl kaikesta syksyn tuomasta ikävästä huolimatta elin ehkä tähän astisen aikuiselämäni hauskimman kesän! Eikä se talvi ihan kauhua oo, tai oikeesti on, mut jouluvalot pelastaa vähän synkkyyttä. Kohta niitä saa jo alkaa laittamaan, mut sitä ennen on halloween! Okei, on talves jotain kivaakin ja mitä kaikkea jännää tuokaan tullessaan jää nähtäväks ja viimekesästä on viisastuttu!

Peace out✌

#parastelämää

 En oo kirjottanu pitkään pitkään aikaan. Yhden henkilön toimesta tää blogi tuli puheeksi ja siitä asti oon miettiny et pitäiskö alkaa taas kirjottaa. En mä tiedä onko mulla paljon mitään sanottavaa tai asioita joita haluan tuoda julki, saatikka lukeeko näitä kukaan muu ku Äiti ja Iskä, mutta kirjottaminen on aina ollu mulle keino purkaa päätä joten miksei. 

Luin vanhoja luonnoksia jotka olen syystä tai toisesta jättänyt aikanaan julkaisematta ja ajattelin niitäkin  ihan nostalgia mielessä laittaa, hauska lukea vanhoja juttuja ja palata niihin hetkiin, mutta on joukossa aika synkkääkin settiä jotka alkaa ahdistaa ja niitä en koskaan julkaise.

Entiiä pitäiskö kertoa mitä viimisen kahden vuoden aikana on tapahtunu, siitä tulis kyllä enemminkin kirja kun blogiteksti, mutta voisin yrittää tiivistää ainakin suurimmat mullistukset vuosien varrelta. 

Tosiaan alotin ravintola-alan työt reilu kaksi vuotta sitten, kun Jyväskylästä palasin takas synnyin kaupunkiini. Oon viihtyny ihan todella hyvin! Tykkään mun työstä, työpaikasta, työkavereista ja asiakkaista! Mä oon kuvitellu ettei voi olla työpaikkaa jossa viihdyn, kun oon ehkä tuuliviiri tai jotain mut kyllästyn asioihin todella nopeasti.:D Mutta maailman kaikkeus tai mikälie johdatti mut paikkaan jossa mun on hyvä olla, ja mun on jotenkin kokonaisvaltaisesti tällä hetkellä hyvä olla.       Viimevuonna päättyi mun pisin parisuhde ikinä. Se kyllä pisti elämän tavallaan kokonaan uusiksi, vaikka asun edelleen samassa asunnossa ja oon samassa työpaikka ku ennenkin, mutta todella paljon asioita muuttui arjessa ja elämässä. En edes muista loppuvuodesta ihan hirveesti asioita, tuntuu, että menin sumussa ja vasta tän vuoden puolella sain kasattua itteni takaisin ja pystyn nauttimaan elämästä taas! Ja olen mä kyllä nauttinu! Oon menny ja tullu ja ollu, enemmän ku koko aikuisiällä (aikuista musta ei ikinä tule, vieläkään.) ja oon tehnyt paljon asioita joita en oo ikinä ennen tehnyt! Oon viettäny ihan huikeita hetkiä kavereitten kanssa juhlien tai ihan vaan hiljaa laiturilla istuen ja olen niin onnellinen kun voin niin tehdä! 

Keväällä päätin, että joko mä tavottelen mun unelmia urheilun suhteen tai sitten mä vaan lopetan kokonaan. Ja lopettaminen ei ole vaihtoehto joten jäljelle jäi vaan tehtävä: oikean valmentajan löytäminen. Entiedä oliko maailman kaikkeus vai mikä taas mun puolella, mutta valmentaja löytyi yllättävän helposti, vähän niinkuin sattuman kautta tai kohtalon johdattelemana. Tavattiin ja hän tuntui just oikeelta henkilöltä. Oon nyt treenannut hänen ohjeistuksella n. 4kk ja elän senkin suhteen mun parasta elämää! Oon vaan niin ilonen etten luovuttanu ja että mulla on backuppina  ja koutsina mahtava tyyppi!:) Kohti unelmia ja sillee:)

Parin päivän päästä tulee myös vuosi siitä, kun mun elämään tuli eräs erittäin merkittävä tyyppi jota rakastan niin niiiiin paljon! Toteutin pitkäaikasen unelmani, kun koin, että sille on oikee aika jos sellasta koskaan onkaan. Minun rakas Lasse kisse täytti toukokuussa vuoden ja nyt tulee vuosi yhteiseloa kuluneeksi. Hän oli maailman pienin kissavauva kun saapui kotiin, mutta nyt hän on jo varmaan vajaa 8kilonen kollin rotjake, silti mamman vauvva aina. :D Olen myös maailman onnellisin hänestä. Ei ole kotia ilman kissaa. 

Siinäpä ne suurimmat käänteet viimevuosilta, paljon sekavaa hyppivää tekstiä, olkaa hyvät pitkästä aikaa:D Aijon kyllä jatkaa tänne kirjottamista taas:)

Vanha kunno, 

Peace out!