Se kolmenkympin kriisi

 Mä pelkäsin ihan älyttömästi tänävuonna marraskuun kahettakymmenettäneljättä päivää, päivää jolloin mä täytän 30vuotta. Stressasin ihan hulluna, en mä edes tarkallen tiiä mitä, jotenkin vaan pelkäsin, ja kieltämättä pelkään edelleen et aika vaan ajaa ohi enkä saavuta niitä asioita mitä elämässä haluan saavuttaa. Haluan saavuttaa urheilun saralla asioita ja päästä korkeelle, mut mua pelottaa etten ehdi ennen ku mun keho rapistuu, enne ku musta tulis vanha ja sairas. Pari viime vuoden ajan oon enemmän ja vähemmän kriiseilly et se kolkyt on ihan nurkan takana ja jotain pitäs tehdä jos meinaa. Oon kohta tän kaks vuotta treenannu, huolehtinu itestäni ja hyvinvoinnistani paremmin ku koskaan, tehny asioita, viettäny aikaa mun ihmisten kanssa ja nauttinu elämästä. Mulla on kahtena viime kesänä ollu hauskoja seikkailuja, nopeita päätöksiä, myöhään valvottuja öitä, kilometrejä, naurua, itkua, luopumisen tuskaa, aivan karseita päiviä ja päiviä jotka tuun toivottavasti muistamaan lopun elämääni, oon eläny täysillä.

 On ollu myös kaks syksyä, kummatkin täysin erilaisia, huomaa, että sama ankee fiilis hiipii jokaikinen syksy lehtien pudotessa puista ja ilmojen kylmetessä. Keskustaan muutosta asti oon viettäny kotona tosi vähän aikaa, tykkään kyllä tästä asunnosta, mut oon vaan tullu ja menny millon missäkin. Tulin kipeeks viimeviikolla ja olin pakotettu olemaan kotona 3vuorokautta ilman seuraa omien ajatusten kanssa, ilman, että voin lähteä mihinkään ja tajusin miksen oo viettäny kotona aikaa juurikaan. Harmaina päivinä sitä vaipuu johonki synkkyyteen ja asiat jotka surustuttaa alkaa vallata mielen. Ihmisten seurassa on helpompi olla miettimättä asioita joille loppujen lopuks mä en ees voi mitään. Menneisyttä ei voi muuttaa, mitään menetettyä ei saa takas ja niitten surullisten asioitten kanssa pitäs vaan oppia elämään ilman, että ne hallitsee liikaa. Multa ei periaatteessa puutu mitään oleellista, paitsi Lasse. Edelleen jokaikinen päivä mulla on ikävä, päivät on ollu peräkkäin myös sen helmikuun 14.päivän jälkeen, mut se päivä muutti mun elämän. Tänvuoden kevät oli muutenki täynnä surua, mut on vaan jatkettava päivä kerrallaan. 

Kuvittelin jotenki, että mun pitäs kolmekymppisenä olla valmis ihmisenä, ettei sen jälkeen oikeen voi enää tehdä mitään, ettei vois hölmöillä tai saavuttaa enää mitään tai olla mitenkään ajoittain totaalisen mental breakdownin partaalla, et kaiken pitäs olla jotenki tasaista ja seesteista. Ehkä nyt tätä kirjottaessa alan pikkuhiljaa tajuta ettei se ollukkaan niin, et mulla onki vielä aikaa ja saan olla ihan samanlainen ku aina ennenkin. Ei mun tarvii yhessä yössä kasvaa muka aikuiseks tai olla valmis, on koko loppu elämä on aikaa oppia, nauttia ja tehdä niitä virheitäkin. Meijän isomummi on joskus sanonut, että "sinä päivänä ku ei opita uutta, taannutaan." ja sisäistän nyt mitä se tarkottaa, ei ihminen oo koskaan valmis ja se ajatuksena lohduttaa mua tällä hetkellä ihan tosi paljon. 

Mä taidan selvitä sittenkin!

Peace out.

Nää vuodet on tuulisii.

 Viimeinen yö mun vuokra omakotitalossa ja en oo vieläkään sisäistäny täysin tätä muutto asiaa ja tuntuu vaan epätodelliselta et oikeesti tää on viiminen yö täällä. Oon jo pitkin viikkoa vieny uudelle kämpälle tavaroita mut silti en ymmärrä tätä. Jonkun mielestä oon varmasti hullu ku vaihan omakotitalo elämisen "maaseudun" rauhasta melkeen kaupungin keskustaan. Joo en muuta kerrostaloon vaan puutaloon jossa on 4 asuntoa. Tää ei tunnu enää kodilta kun Lassea ei ole, en jaksa myöskään enää puulämmitystä yhtään talvea! Se puiden ainainen pilkkominen, polttaminen ja odottelu, että voi laittaa pellit kiinni ettei kaikki lämpö karkaa. Täältä on myös 10-15minuutin ajomatka kaupunkiin (riippuen toki kellon ja vuoden ajasta) jota parhaimpina päivinä ajan 3kertaa ees taas alkaa näillä bensanhinnoilla tuntua järjettömältä ja ajan säästämisenkin kannalta muutto on vaan järkevää. 

Mä oon vaan ollu aivan hajalla Lassen jälkeen, tää kevät on ollu ihan helkkarin raskas. Keväällä menehtyi myös todella tärkeä ihminen joka on ollut perhettä mun lapsuudesta asti, jonka kanssa mä olen kasvanut, Hän jonka kyydissä kuljin turvallisesti kouluun, jonka kanssa katottiin telkkaria ja juteltiin elämästä kun muut oli menny jo nukkumaan, jolle aina sanoin et "mun skootterista on bensa vähissä" ja hän tuli talliin kaatamaan bensat tankkiin ja toivotti turvallista matkaa, Hän joka tuli kesken työpäivän pelastamaan mut taas jonku tien varresta kun tulpanjohto oli irronnut. Hän jolta sai aina luvan ottaa jäätelöä. Hän joka tiesi paljon enemmän, kuin kertoi muille. Hän johon pystyi aina luottamaan, Hän joka aina auttoi. 

 Oman surun ja tuskan kanssa pärjää, mutta pahinta on katsoa, kun muut perheenjäset suree ja ikävöi eikä voi tehdä mitään, en voi ottaa toisten surua kannettavaksi jos voisi, tekisin sen. Tää on ehkä asia jota tietoisesti työnnän mielestäni, en ole valmis käsittelemään koko asiaa vielä. Kuvittelin jotenkin, että kun tulee toinen suru niin toinen helpottaa muttei niin käynytkään, suru ja huoli vaan lisääntyi. Mun Lasse suru on niin kesken etten koe olevani kykenevä käsittelemään toista surua vielä. 

Jotenkin aattelen et tää muutto auttais mua pääsemään eteenpäin, tää paikka vaan joka päivä muistuttaa ettei Lassea ole enää. Toisaalta mua pelottaa et mitä jos jonain päivänä en enää sure Lassea, mitä jos unohdan sen. En tosissaan usko, että koskaan unohtaisin tai lakkaisin kaipaamasta, se oli mun elämän tärkein asia, rakastin sitä maailman eniten enkä voi käsittää miksi Lasse sai olla vaan niin vähän aikaa. Entiedä loppuuko kyyneleet koskaan, mutta eteenpäin on mentävä..

Kaiken tän lisäksi oli tää mun työpaikka sekoilu, jätin mun vanhan työpaikan suht yhtäkkiä ja vaihdoin kaupanalalle. Oli ihan kivaa joo ja työkaverit oli tosi mukavia ja meille oli jopa hauskaa, mut tuntui ettei se työ sinäällään anna mulle ihan kauheesti ja palasin 2kk jälkeen takaisin mun vanhaan työhön😅 Mut mä rakastan mun työtä! Saa tutustua ihan huikeisiin ihmisiin ja viettää niin hauskoja hetkia asiakkaiden kanssa et en vaihtais päivääkään vaikka toki niitä huonojakin mahtuu joukkoon. 

Nyt mä oon avautunu tällee kolmelta yöllä ja se muutto on tosiaan huomenna, että pitäis varmaan nousta hyvissä ajoin mut toisaalta saa sitä fiilistellä viimisen yö kunniaksi ja miettiä haisten random miehelle et tää vuosi on ollu tuulinen, mitä helkkaria mä olen taas menny tekemään, miks piti taas pistää elämä sekasin:D 

Peace out.

On vaan tuska, suru ja tyhjyys

 Maanantai oli yksi mun elämän hirveimmistä päivistä. Tuska, kipu ja suru on jatkuvasti läsnä.

Menetin mun maailman rakkaimman, mun elämän kumppanin, mun vauvan. En ois ikinä voinu kuvitella että se päivä tulee näin pian, Lasse ei kerennyt täyttää edes kahta vuotta. Mä olin mielessäni kuvitellut, että meillä on yhteistä elämää ainakin seuraavan 20vuotta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ilman mitään ennakko varotusta. 

Olen itkeny ja huutanu siitä asti, nää 5päivää on ollu mun elämän tuskallisimmat, enkä jaksa uskoa, että tää tästä helpottaa. On niin tyhjää ja hiljasta. On niin ikävä. Kotiin palatessa oon tottunu huikkaamaan "Hei pieni!" ja Lasse oli aina vastassa maukumassa tervehdyksen. Aamusin kuului aina "kurr" ja Lasse tuli sängyn viereen venyttelemään. Iltaisin leipoi mun tyynyä ja kehräsi. Kotoa lähtiessä sanoin aina, että rakastan häntä maailman eniten ja tuun pian takas kotiin. Nyt ei ole ketään odottamassa, ei mitään syytä palata kotiin, mutten voi mennä muuallekkaan, en jaksa olla ihmisten kanssa, en jaksa piilottaa kyyneleitä. 

Joillekkin kissa voi olla "vaan kissa" tai lemmikki, mulle Lasse oli niin paljon enemmän, rakastan häntä maailman eniten. Toivoin vuosia kissaa ja odotin, että aika on oikea ja vihdoin kesällä 2020 näin facessa sattumalta ilmoituksen kissanpennuista ja tiesin heti, että tuolla on mun tuleva kissa. Olin maailman onnellisin kun sain hänet kotiin. Itkin monta kertaa onnesta kun katoin Lassen leikkimistä tai kun hän vaan nukkui. Tunsin, että vihdoin mulla on jotain jonka vuoksi teen kaikkeni, annan kaiken rakkauden ja huolenpidon mitä ikinä pystyn ja annan hänelle turvallisen kodin. Mä en oo ikinä halunnu lapsia, oon aina halunnut kissan ja kun vihdoin mun suurin toive toteutui olin niin kiitollinen ja onnellinen.

Eilen näin unta, että Lasse oli kotona, otin hänet syliin ja se tuntui niin todelliselta. Herättyäni tajusin nukkuneeni ja, ettei Lassea enää ole. Unet tuntuu niin ihanilta ja hereillä olo on pelkkää painajaista. Toivon edelleen herääväni tästä painajaisesta ja, että kaikki on ollut vaan unta ja Lasse on mun vieressä. Mä pelkään ajoittain, että sekoan, menetän vaan järkeni koska tää tuska on jotain niin järjetöntä. Miksei paluuta voi olla, miksei aikaa voi kääntää takas, miks näin kävi, miksi mä jouduin luopumaan?

Sattuu vaan niin paljon. Pitäis ehkä siivota Lassen murot lattialta ja muutenkin tavaroita pois mutten pysty, odotan vaan, että herään ja kaikki on hyvin. Haluaisin vielä kerran ottaa hänet syliin, kuulla maukumista, kehräämistä ja silittää hänen maailman pehmeintä turkkia. Kipu ei helpota, tuska vaan raastaa, sydämeen ja sieluun sattuu.