Mä pelkäsin ihan älyttömästi tänävuonna marraskuun kahettakymmenettäneljättä päivää, päivää jolloin mä täytän 30vuotta. Stressasin ihan hulluna, en mä edes tarkallen tiiä mitä, jotenkin vaan pelkäsin, ja kieltämättä pelkään edelleen et aika vaan ajaa ohi enkä saavuta niitä asioita mitä elämässä haluan saavuttaa. Haluan saavuttaa urheilun saralla asioita ja päästä korkeelle, mut mua pelottaa etten ehdi ennen ku mun keho rapistuu, enne ku musta tulis vanha ja sairas. Pari viime vuoden ajan oon enemmän ja vähemmän kriiseilly et se kolkyt on ihan nurkan takana ja jotain pitäs tehdä jos meinaa. Oon kohta tän kaks vuotta treenannu, huolehtinu itestäni ja hyvinvoinnistani paremmin ku koskaan, tehny asioita, viettäny aikaa mun ihmisten kanssa ja nauttinu elämästä. Mulla on kahtena viime kesänä ollu hauskoja seikkailuja, nopeita päätöksiä, myöhään valvottuja öitä, kilometrejä, naurua, itkua, luopumisen tuskaa, aivan karseita päiviä ja päiviä jotka tuun toivottavasti muistamaan lopun elämääni, oon eläny täysillä.
On ollu myös kaks syksyä, kummatkin täysin erilaisia, huomaa, että sama ankee fiilis hiipii jokaikinen syksy lehtien pudotessa puista ja ilmojen kylmetessä. Keskustaan muutosta asti oon viettäny kotona tosi vähän aikaa, tykkään kyllä tästä asunnosta, mut oon vaan tullu ja menny millon missäkin. Tulin kipeeks viimeviikolla ja olin pakotettu olemaan kotona 3vuorokautta ilman seuraa omien ajatusten kanssa, ilman, että voin lähteä mihinkään ja tajusin miksen oo viettäny kotona aikaa juurikaan. Harmaina päivinä sitä vaipuu johonki synkkyyteen ja asiat jotka surustuttaa alkaa vallata mielen. Ihmisten seurassa on helpompi olla miettimättä asioita joille loppujen lopuks mä en ees voi mitään. Menneisyttä ei voi muuttaa, mitään menetettyä ei saa takas ja niitten surullisten asioitten kanssa pitäs vaan oppia elämään ilman, että ne hallitsee liikaa. Multa ei periaatteessa puutu mitään oleellista, paitsi Lasse. Edelleen jokaikinen päivä mulla on ikävä, päivät on ollu peräkkäin myös sen helmikuun 14.päivän jälkeen, mut se päivä muutti mun elämän. Tänvuoden kevät oli muutenki täynnä surua, mut on vaan jatkettava päivä kerrallaan.
Kuvittelin jotenki, että mun pitäs kolmekymppisenä olla valmis ihmisenä, ettei sen jälkeen oikeen voi enää tehdä mitään, ettei vois hölmöillä tai saavuttaa enää mitään tai olla mitenkään ajoittain totaalisen mental breakdownin partaalla, et kaiken pitäs olla jotenki tasaista ja seesteista. Ehkä nyt tätä kirjottaessa alan pikkuhiljaa tajuta ettei se ollukkaan niin, et mulla onki vielä aikaa ja saan olla ihan samanlainen ku aina ennenkin. Ei mun tarvii yhessä yössä kasvaa muka aikuiseks tai olla valmis, on koko loppu elämä on aikaa oppia, nauttia ja tehdä niitä virheitäkin. Meijän isomummi on joskus sanonut, että "sinä päivänä ku ei opita uutta, taannutaan." ja sisäistän nyt mitä se tarkottaa, ei ihminen oo koskaan valmis ja se ajatuksena lohduttaa mua tällä hetkellä ihan tosi paljon.
Mä taidan selvitä sittenkin!
Peace out.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti