Viimeinen yö mun vuokra omakotitalossa ja en oo vieläkään sisäistäny täysin tätä muutto asiaa ja tuntuu vaan epätodelliselta et oikeesti tää on viiminen yö täällä. Oon jo pitkin viikkoa vieny uudelle kämpälle tavaroita mut silti en ymmärrä tätä. Jonkun mielestä oon varmasti hullu ku vaihan omakotitalo elämisen "maaseudun" rauhasta melkeen kaupungin keskustaan. Joo en muuta kerrostaloon vaan puutaloon jossa on 4 asuntoa. Tää ei tunnu enää kodilta kun Lassea ei ole, en jaksa myöskään enää puulämmitystä yhtään talvea! Se puiden ainainen pilkkominen, polttaminen ja odottelu, että voi laittaa pellit kiinni ettei kaikki lämpö karkaa. Täältä on myös 10-15minuutin ajomatka kaupunkiin (riippuen toki kellon ja vuoden ajasta) jota parhaimpina päivinä ajan 3kertaa ees taas alkaa näillä bensanhinnoilla tuntua järjettömältä ja ajan säästämisenkin kannalta muutto on vaan järkevää.
Mä oon vaan ollu aivan hajalla Lassen jälkeen, tää kevät on ollu ihan helkkarin raskas. Keväällä menehtyi myös todella tärkeä ihminen joka on ollut perhettä mun lapsuudesta asti, jonka kanssa mä olen kasvanut, Hän jonka kyydissä kuljin turvallisesti kouluun, jonka kanssa katottiin telkkaria ja juteltiin elämästä kun muut oli menny jo nukkumaan, jolle aina sanoin et "mun skootterista on bensa vähissä" ja hän tuli talliin kaatamaan bensat tankkiin ja toivotti turvallista matkaa, Hän joka tuli kesken työpäivän pelastamaan mut taas jonku tien varresta kun tulpanjohto oli irronnut. Hän jolta sai aina luvan ottaa jäätelöä. Hän joka tiesi paljon enemmän, kuin kertoi muille. Hän johon pystyi aina luottamaan, Hän joka aina auttoi.
Oman surun ja tuskan kanssa pärjää, mutta pahinta on katsoa, kun muut perheenjäset suree ja ikävöi eikä voi tehdä mitään, en voi ottaa toisten surua kannettavaksi jos voisi, tekisin sen. Tää on ehkä asia jota tietoisesti työnnän mielestäni, en ole valmis käsittelemään koko asiaa vielä. Kuvittelin jotenkin, että kun tulee toinen suru niin toinen helpottaa muttei niin käynytkään, suru ja huoli vaan lisääntyi. Mun Lasse suru on niin kesken etten koe olevani kykenevä käsittelemään toista surua vielä.
Jotenkin aattelen et tää muutto auttais mua pääsemään eteenpäin, tää paikka vaan joka päivä muistuttaa ettei Lassea ole enää. Toisaalta mua pelottaa et mitä jos jonain päivänä en enää sure Lassea, mitä jos unohdan sen. En tosissaan usko, että koskaan unohtaisin tai lakkaisin kaipaamasta, se oli mun elämän tärkein asia, rakastin sitä maailman eniten enkä voi käsittää miksi Lasse sai olla vaan niin vähän aikaa. Entiedä loppuuko kyyneleet koskaan, mutta eteenpäin on mentävä..
Kaiken tän lisäksi oli tää mun työpaikka sekoilu, jätin mun vanhan työpaikan suht yhtäkkiä ja vaihdoin kaupanalalle. Oli ihan kivaa joo ja työkaverit oli tosi mukavia ja meille oli jopa hauskaa, mut tuntui ettei se työ sinäällään anna mulle ihan kauheesti ja palasin 2kk jälkeen takaisin mun vanhaan työhön😅 Mut mä rakastan mun työtä! Saa tutustua ihan huikeisiin ihmisiin ja viettää niin hauskoja hetkia asiakkaiden kanssa et en vaihtais päivääkään vaikka toki niitä huonojakin mahtuu joukkoon.
Nyt mä oon avautunu tällee kolmelta yöllä ja se muutto on tosiaan huomenna, että pitäis varmaan nousta hyvissä ajoin mut toisaalta saa sitä fiilistellä viimisen yö kunniaksi ja miettiä haisten random miehelle et tää vuosi on ollu tuulinen, mitä helkkaria mä olen taas menny tekemään, miks piti taas pistää elämä sekasin:D
Peace out.
