Vihdoin mä kuulun johonkin.

 Luin just mun postauksen kun kaikki oli menny pieleen ja olin varma etten ainakaan tänävuonna kisaa, mutta kuinkas kävikään! Siinä edellä mainitsemassani postauksessa kirjotin miten Äiti sanoi: "Opettaja tulee kun oppilas on valmis." ja empä arvannut, että se opettaja tulis niin pian! Muutama päivä ton postauksen jälkeen mä olin sopinu tapaamisen uuden valmentajan kanssa ja olin aivan innoissani! 

Tapasin valmentajan ja käytiin treenaamassa ja mulle jäi tosi hyvä fiilis. Tajusin taas, että se "kaikella on tarkotuksensa" pitää ihan paikkansa. Jos asiat ei olis menny niin ku meni niin mä en olis joulukuun alussa noussu kisalavalle. Tosiaan, mä sittenki pääsin, eri kisoihin kyllä mihin alunperin oli tarkoitus ja nää oli harkkakisat, mut kuitenkin näki vähän millasta se on. En mä missää vaiheessa oo aatellu et se ei oiskaa sitä mitä mä haluan, ehkä edellisenä yönä töistä tultuani ja vielä aamulla ennen lähtöä saatoin jännityksessä ja paniikissa hetken miettiä et mitä jos ei, mut se ei kuitenkaa ollu vaihtoehto. Jännitti aivan järkyttävän paljon, siis ihan todellatodella paljon, mutta mä suoriuduin siitä kunnialla! Ekan kyykyn feilasin, kun en odottanu "rack" käskyä, mut muuten ei ongelmia. Mulla on kyllä maailman paras koutsi tällä hetkellä, en vois olla kiitollisempi tästäkin:) Oon nyt myös virallisen voimanostoseuran jäsen, ja oli hieno fiilis tajuta et nyt mä vihdoin kuulun johonkin. Mulla on aina ollu vähä irrallinen olo niin koulussa kun töissäkin, paikasta riippumatta. Nyt mä vihdoin kuulun johonkin ja oon osa jotain ja oon siitä tosi ilonen. Tää edellinen valmentaja oli myös tosi tarpeellinen mulle, sain perspektiiviä miten erilaisia tapoja voi olla valmentaa. Ja ilman häntä mulla ei varmaan olis näin kova usko itteeni ja siihen, että mä voin saavuttaa asioita vaikka meijän tiet erosi, ja edelleen hyvä, että erosi. Tästä mä meen vaan kovalla duunilla eteenpäin ja kaikki on mahdollista:) 

Usko säki itseesi ja sun unelmiin ja mee niitä kohti vaikka välillä tulis mutkia matkaan, kaikki on vielä mahollista!:) 

Peace out.

Fixing

Oon miettiny paljon, että onko musta enää koskaan ihmissuhteisiin, saatikka parisuhteeseen. Aina kun oisin kiinnostunu jostai tyypistä niin alan pelkäämään ihan todella paljon. Pelkään et oon liikaa tai liian vähän, jos mun jutut onki tyhmiä ja epäkiinnostavia, jos teenki jotai noloa. Miks mä olen tällänen sotkukasa? Miten tai missä pitäs työstää tätä epävarmuutta, selvää on, että työstettävää tässä olis mut pystynkö siihen yksin? Voinko joskus olla tasa-arvoisessa ja tasapainoisessa ihmissuhteessa? Voinko tuntea itseni hyväksytyksi oman itsenäni? Mä en halua enää ikinä elää vuosia yrittäen miellyttää jotain toista, sillon hukkaa itsensä ja kun toinen on poissa et enää tiedä kuka olet. Oon saanu itteeni mielestäni ihan hyvin kasaan ja elämä on jatkunu ja on ollu aivan mahtavaa, mutta sit kun tulee joku kiinnostava ni tuntuu, että kutistun ja meen siihen samaan vanhaan rooliin joka on mulle se "tuttu ja turvallinen". Ja niin mä en halua enää elää. 

Tulee vaan älyttömän raskas olla tai ees hengittää ja sit miettii et no onko tää joku maailman kaikkeuden vinkki siitä, et oon taas tekemässä virheen ja koko juttu pitäs laittaa jäihin ennen ku ees kunnolla mitään alkaakaan. Haluisin vielä jonain päivänä rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en tiedä miten se vois olla mahdollista, kun oon vaan iso kasa sotkua ja epävarmuutta.. Näitä ei pitäis ehkä julkisesti myöntää, koska sillon paljastaa haavoittuvuutensa ja joku voi käyttää sitä hyväksi, mut mä nyt myönnän, kun en oikeen muutakaan voi ja otan sen vastaan mitä tulee, ehkä tää on enemmänki sellanen, että pakko sanoa ääneen nää asiat niin ehkä toivottavasti ne möröt pään sisällä pienenis ees ihan vähän.. 

Peace out.