Oon miettiny paljon, että onko musta enää koskaan ihmissuhteisiin, saatikka parisuhteeseen. Aina kun oisin kiinnostunu jostai tyypistä niin alan pelkäämään ihan todella paljon. Pelkään et oon liikaa tai liian vähän, jos mun jutut onki tyhmiä ja epäkiinnostavia, jos teenki jotai noloa. Miks mä olen tällänen sotkukasa? Miten tai missä pitäs työstää tätä epävarmuutta, selvää on, että työstettävää tässä olis mut pystynkö siihen yksin? Voinko joskus olla tasa-arvoisessa ja tasapainoisessa ihmissuhteessa? Voinko tuntea itseni hyväksytyksi oman itsenäni? Mä en halua enää ikinä elää vuosia yrittäen miellyttää jotain toista, sillon hukkaa itsensä ja kun toinen on poissa et enää tiedä kuka olet. Oon saanu itteeni mielestäni ihan hyvin kasaan ja elämä on jatkunu ja on ollu aivan mahtavaa, mutta sit kun tulee joku kiinnostava ni tuntuu, että kutistun ja meen siihen samaan vanhaan rooliin joka on mulle se "tuttu ja turvallinen". Ja niin mä en halua enää elää.
Tulee vaan älyttömän raskas olla tai ees hengittää ja sit miettii et no onko tää joku maailman kaikkeuden vinkki siitä, et oon taas tekemässä virheen ja koko juttu pitäs laittaa jäihin ennen ku ees kunnolla mitään alkaakaan. Haluisin vielä jonain päivänä rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en tiedä miten se vois olla mahdollista, kun oon vaan iso kasa sotkua ja epävarmuutta.. Näitä ei pitäis ehkä julkisesti myöntää, koska sillon paljastaa haavoittuvuutensa ja joku voi käyttää sitä hyväksi, mut mä nyt myönnän, kun en oikeen muutakaan voi ja otan sen vastaan mitä tulee, ehkä tää on enemmänki sellanen, että pakko sanoa ääneen nää asiat niin ehkä toivottavasti ne möröt pään sisällä pienenis ees ihan vähän..
Peace out.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti