Tänään oli extra huono päivä, matto vedettiin alta kunnon rytinällä ja kakkosnelosesta naamaan kaupan päälle. Mua on viimisen vuoden aikana sattunu henkisesti niin paljon ettei ikinä ennen ja luulin ettei mua mikään kaada enää.. Oon saanu silti paljon hyvää elämääni ja lähteny tavottelemaan mun unelmia. Oon aatellu joitain viikkoja ettei kaikki etene ihan niin ku pitäis, mutten oo kehannut asiaa ottaa esiin sen kummemmin. Oon sanonu, että mulle saa ja pitää sanoa suoraan, sattui se sit kuinka paljon vaan niin mielummin kerta repäsy kun viikkojen hiljasuus ja epätietoisuus. Äläkä sano, että puhut asioista suoraan jos silti saa hohtimilla repiä jotta sais jotain irti eikä välttämättä sittenkään saa.
Mä oon jo hehkuttanu ja uskonu ja toivonu, että mun ekat kisat on joulukuussa. Niinhän niitten piti olla, mutta nyt 3vkoa ennen kisoja saan viestin jossa selitellään erinäisiä asioita, emmä väitä että ne ois pelkkää paskapuhetta, osa pitää ihan paikkansa, mutta nyt on vähän myöhästä ja kisat menee sivusuun. Mä en siedä enää ihmisiä jotka selittelee jonnin joutavia eikä ota asiaa puheeksi sillon kun sille vielä vois tehdä jotain. Mä en koe olevani ihminen joka käyttää muita hyväksi, jos sä et saa suutas auki ja kerro mitä haluat/tarvitset ni et voi siitä mua syyttää. Nyt mun pitää miettiä miten tästä eteenpäin, luovuttamassa mä en ole todellakaan, en koskaan. Mun on itkettävä nää pettymyksen karvaat kyyneleet niin kauan kun niitä riittää, sitten taas nostan pääni pystyyn ja kerään taistelun tahtoni ja tavottelen jälleen sitä mikä mulle kuuluu. Unelmia multa ei ketään koskaan pysty viemään ja unelmat on tehty saavutettaviksi ja ne aijon myös saavuttaa, vaatii se mitä tahansa. Vielä mä näytän teille.
On ollu muutenkin vähän harmaata, ehkä sumuisaa jopa. Sain niin pahasti nenilleni alkusyksystä etten oikeen uskalla tai halua antaa enää itestäni mitään kellekkään. Mä en halua olla se josta ihmiset hyötyy, jota ne käyttää kun niille sopii ja sitten kun ei sovi ni mut heitetään nurkkaan niinku joku pariton hanska ja unohdetaan sinne kunnes taas vois hyötyä jotenkin. Ihmisten moraali on ihmetyttäny mua kuluneen vuoden aikana paljon. Oon aiheesta ennenkin ehkä kirjottanu, mutta se hämmentää edelleen. Onko maailma sit nykyään vaan sellanen paikka missä ihmiset haluaa aina hyötyä toisista, autetaan toista kun siitä on itelle jotain hyötyä, mutta muuten saa selvitä yksinään. En minäkää mikää pyhimys ole tai moraalin vartija, ei mulla siihen oo varmasti varaa, mutta haluisin omalta osaltani tehdä maailmasta paremman paikan. Haluaisin pystyä vastaamaan kaikkeen rakkaudella ja myötätunnolla ja tehdä hyviä asioita. oon vaan nyt jotenkin sellasessa tilassa itteni kanssa, tänään jälleen enemmän ku eilen etten uskalla. Mietin kuinka paljon pitää itestään antaa muille jotta se ois tarpeeksi? Miten paljon voi itestään antaa ilman, että hukkaa itsensä?
Mulla on ympärilläni ihmisiä jotka aidosti ihan oikeesti varmasti välittää, mutten uskalla luottaa kaikkien vilpittömyyteen. Perhe pitää aina yhtä, siihen voi aina luottaa, sitä ei tarvitse kyseenalaistaa ikinä. Perhe ei halua hyötyä, vaan rakastaa ja välittää pyyteettömästi. Niinku mun Äiti sanoi, että opettaja tulee sillon kun oppilas on valmis ja siihen mä luotan, ja haluan luottaa myös siihen, että jonain päivänä uskallan päästää muitakin ihmisiä mun lähelle, emmä lopunelämää halua suojamuureja pitää ylhäällä, jonain päivänä Mä oon valmis.
Peace out.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti