On vaan tuska, suru ja tyhjyys

 Maanantai oli yksi mun elämän hirveimmistä päivistä. Tuska, kipu ja suru on jatkuvasti läsnä.

Menetin mun maailman rakkaimman, mun elämän kumppanin, mun vauvan. En ois ikinä voinu kuvitella että se päivä tulee näin pian, Lasse ei kerennyt täyttää edes kahta vuotta. Mä olin mielessäni kuvitellut, että meillä on yhteistä elämää ainakin seuraavan 20vuotta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ilman mitään ennakko varotusta. 

Olen itkeny ja huutanu siitä asti, nää 5päivää on ollu mun elämän tuskallisimmat, enkä jaksa uskoa, että tää tästä helpottaa. On niin tyhjää ja hiljasta. On niin ikävä. Kotiin palatessa oon tottunu huikkaamaan "Hei pieni!" ja Lasse oli aina vastassa maukumassa tervehdyksen. Aamusin kuului aina "kurr" ja Lasse tuli sängyn viereen venyttelemään. Iltaisin leipoi mun tyynyä ja kehräsi. Kotoa lähtiessä sanoin aina, että rakastan häntä maailman eniten ja tuun pian takas kotiin. Nyt ei ole ketään odottamassa, ei mitään syytä palata kotiin, mutten voi mennä muuallekkaan, en jaksa olla ihmisten kanssa, en jaksa piilottaa kyyneleitä. 

Joillekkin kissa voi olla "vaan kissa" tai lemmikki, mulle Lasse oli niin paljon enemmän, rakastan häntä maailman eniten. Toivoin vuosia kissaa ja odotin, että aika on oikea ja vihdoin kesällä 2020 näin facessa sattumalta ilmoituksen kissanpennuista ja tiesin heti, että tuolla on mun tuleva kissa. Olin maailman onnellisin kun sain hänet kotiin. Itkin monta kertaa onnesta kun katoin Lassen leikkimistä tai kun hän vaan nukkui. Tunsin, että vihdoin mulla on jotain jonka vuoksi teen kaikkeni, annan kaiken rakkauden ja huolenpidon mitä ikinä pystyn ja annan hänelle turvallisen kodin. Mä en oo ikinä halunnu lapsia, oon aina halunnut kissan ja kun vihdoin mun suurin toive toteutui olin niin kiitollinen ja onnellinen.

Eilen näin unta, että Lasse oli kotona, otin hänet syliin ja se tuntui niin todelliselta. Herättyäni tajusin nukkuneeni ja, ettei Lassea enää ole. Unet tuntuu niin ihanilta ja hereillä olo on pelkkää painajaista. Toivon edelleen herääväni tästä painajaisesta ja, että kaikki on ollut vaan unta ja Lasse on mun vieressä. Mä pelkään ajoittain, että sekoan, menetän vaan järkeni koska tää tuska on jotain niin järjetöntä. Miksei paluuta voi olla, miksei aikaa voi kääntää takas, miks näin kävi, miksi mä jouduin luopumaan?

Sattuu vaan niin paljon. Pitäis ehkä siivota Lassen murot lattialta ja muutenkin tavaroita pois mutten pysty, odotan vaan, että herään ja kaikki on hyvin. Haluaisin vielä kerran ottaa hänet syliin, kuulla maukumista, kehräämistä ja silittää hänen maailman pehmeintä turkkia. Kipu ei helpota, tuska vaan raastaa, sydämeen ja sieluun sattuu.